Ahdistus. Pelko. Yksinäisyys.
Nämä sanat ovat kummitelleet mielessäni tämän illan.
Typerin on tuo yksinäisyys - en ollut kotona yksin kuin noin 1-2 tuntia, kunnes tunsin pakonomaista tarvetta lähteä jonnekkin jonkun kanssa. Joskus vain kaipaa todella paljon jonkun seuraa. Tänään oli mulla sellainen päivä. Eikä sinänsä ihme, sillä nuo kaksilahkeiset saavat mut varmaan vielä joku päivä hulluksi.
Oon täs parin viikon aikana ollut kotona käytännössä vain nukkumassa, muuten oon ollu tiiviisti kiinni koulussa ja töissä.
Eilen oli tyttöjen ilta ja tuli siis chillattua, naurettua, kaikkea kivaa.
Tänään muistin erään keskustelun muutaman luokkalaiseni kanssa. Puhuimme mm. sinkkuelämästä. Hetken päästä hän sanoi
" Mitä jos mä saan sairauskohtauksen ja kuolen mun kotiin. Milloin ihmiset alkaisi ettimään mua ja tajuais ettei mua enää oo ? "
Tää lause on soinut mun päässä koko illan. Mitä tahansa voi käydä. Esimerkiksi meinasin eilen liukastua kun olin suihkussa. Se voi olla niin helppoa kun kolautat pääsi vain tarpeeksi lujaa.
Mä en tunne hyvin mun naapureita. Yhden tunsin, mutta se muutti pois. Ei kukaan naapuri huomaisi, että mun ovi ei liiku ja mua ei näy. Kuinkakohan kauan ihmisillä menisi tajuta, ettei mua enää ole. Milloin mua alettas ettimään?
Ahdistava ilta siis. Ehkä meen kohta nukkumaan, kun mulla alkaa huomenna työharjoittelukin. Jaiks.
Ps. Akonia tästä soimaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti